[Anakin Eiktiwan]

Pieni kukkanen.
--

Ja syntyi, se tuuli mikä puhalsi; ja ah, se oli niin viekas.
Kallionrakoon vilautti, pitkälle luota äidin ja isin; sinne itämään minut kuljetti.

Minä nukuin ja odotin, sillä kauan meni kunnes vesi ulottui luokseni. Monta kuuta vaihtui taivas, monta jäätä peitti maa ja valkea kuura.

Viimein vesi taivaasta lankesi, siunas maailmaan tuloni. Napsahti kuori poikki, pois päältin peitot heitti rakas vesi.

Pienet hiekanjyvät kutittavat jo juurtani, nyt on kiire saada aurinko taivaan luokseni. Tosi kiire saada vesi maasta, makea mehinen kasvaakseni.

Monia öitä menevi, monta kertaa sirkkojen laulua kuuntelin. Ja viimein tunsin sulonesteen juurissani, mahlan ihanan sain itselleni.

Piti äkkiä varsi tehdä; lehtiä pari kasvattaa, jotta aurinkoa kohti voisin kurkottaa. Sen sulosäteitä suudella, antaa kullan ylleni laskeutua.

Ja viimein; kaikki oli valmista, kaikki oli tehty. Alkoi aurinkokin vaipua mailleen yhä aikaisemmin; alkoi melkein tulla kiire tehdä oma lapsi, kallionrakoon ehkä toiseen; ehkä alavalle ruohikolle, maalle viljavalle.

Monta kertaa aurinko kiipesi yhä matalamme taivaankannen, vaan ehdinpäs saada pölyt muiden, tuulesta kukkaani pieneen; siitä pienen siemenen tein.

Pienessä kallionraossa, pienen siemenen korpin suuhun livautin; hyvät onnet toivotin. Nyt vain odotan, koska aurinko viimeisen kerran taivaalle kapuaa: maahan saan laskea myös kuihtuneet kukat.

[Anakin Eiktiwan]

Uusi versio:


Ja syntyi minä, ja minut siemenkehdosta pois livautti, se tuuli mikä puhalsi; ja ah, se oli niin viekas! Kallionrakoon vilautti, sinne itämään minut kuljetti; pitkälle luota kotikonnun.

Minä nukuin ja odotin, sillä kauan meni kunnes vesi ulottui luokseni. Monta kuuta vaihtui taivas, monta jäätä peitti maa ja valkea kuura.

Mutta viimein, taivaasta lankesi ei kuurannut lumi; aamuaurinko lämpeni! Lumet sulittiva poijes, hyhmän huuhtohi kirkkaaksi veeksi, siunas maailmaan tuloni. Napsahti kuori poikki, pois päältäin peitot heitti; rakas vesi.

Pienet hiekanjyvät kutittivat juurtain ja nyt kiire jo ois saadahan taivahan aurinko lankeama lehdillein. Tosi hoppu saada vesi maasta, makea mehinen, varreksi vahvaksi; lehdiksi suuriksi .

Monet yöt menevi, monta kertaa sirkkojen laulua ma kuuntelin; vaan viimein tunsin sulonesteen juurissain, mahlan ihanan itselleni viimein sain; rakennuspuuhelit jo aloittaha voinenpi!

Piti äkkiä varsi tehdä; lehtiä pari kasvattaa, jotta aurinkoa kohti ma voisin kurkoittaa. Suudella sulosäteitä, kultansa ylleni antaa laskeutua.

Monta viljaa menevi, moni korsi kuihtuappi pois; vaan täälläpä vielä; kolossa kallion sinnittelin, odottelin kesää alkavi.

Ja viimein; melkein kaikki oli valmista, kaiken oonpi tehny paitsi pienen pampulan; siemenen pimpulan. Alkoi aurinkokin laskea yhä aikaisemmin; alkoi melkein tulla kiire tehdä oma lapsi, kallionrakoon ehkä toiseen; ehkä alavalle ruohikolle, maalle viljavalle. Ken tietää, mihin maailma häet kuljettaa; vie mukanaan täältä kotoansa, rakkaasta pikku kallionkolosta.

Monta kertaa aurinko kiipesi yhä matalamme ylle taivaankannen ja alkoi viher ruskaksi muuttua. Tuuleessa lupaus lumesta, alkoi viima vilkastua; aurinko talvipuuhilleen valmistautua. Kukkaani pieneen kaiken viimeisen auringon annoin, siitä siemenen pienen tein; rauhassa rakentelin, hiljaa mahlat maasta imeskelin.

Eräänä päivänä, pienessä rakosessa kallion kupeessa, pienen siemenen korpin suuhun livautin; hyvät onnet toivotin. Nyt vain odotan, koska aurinko viimeisen kerran taivaalle kapuaa: sen jälkeen, maahan saan laskea myös itseni.