Ohje
Edessäni kohosi kerrostalo, joka piti sisällään koiraa, jota kävin ulkoiluttamassa. Avasin oven ja kävelin pesuaineen hajuun, joka jätti syksyn taakseen raskaalla ovella. Nousin parit raput ylös ja painoin ovikelloa. Ei mitään. Parin painalluksen jälkeen laskeuduin alas ja kuljin kalseaan syysilmaan. Päätin kiertää metsäpolkua pitkin meille, mutta ennen sitä huomasin tiellä jotain isoa. Jotain isoa ja karvaista sekä… kuollutta. Juoksin mytyn luo saamatta sanaa suustani. Mytty olikin se koira, jota tulin tänäänkin ulkoiluttamaan. Poskelleni vierähti kyynel koskettaessani sen karvaa. Mumisin jotain ennen kuin ääneni petti ja aloin nyyhkyttää kahta katkerammin. Alkoi sataa.
#####
Viimeinen yö
Pakkasin viimeistä voileipää rinkkaani, kun puhelin päästi ilmoille ärsyttävän soittoäänensä. Nostin rinkan selkääni ja vastasin puhelimeen.
– Laura Heinäsuo puhelimessa.
– Moi, täällä Emppu. Ootko sä valmis?
– Jep, nähdään bussipysäkillä kymmenen minuutin kuluttua.
– Ok, nähdään!
– Piip-piip-piip…
Tarkistin vielä kaikki varusteet ja puin kengät ja takin päälleni.
– Moikka, äiti! Nähdään huomenna! huusin yläkertaan ja avasin narisevan ulko-oven. Täältä tullaan, patikointi!
Pyrähdin juoksuun huomatessani Emilian nojailemassa bussikylttiin. Heilautin kättäni ja hän vastasi. Hiljensin vauhtia ja katsahdin tien molempiin päihin autojen varalta, ennen kuin ylitin tien.
– Moro, ootko odottanut kauankin? kysyin minua päätä pidemmältä ystävältäni. Hän pyyhkäisi vaalean suortuvan korvan taakse ja pudisti päätään.
– Mennään!
Lähdimme patikoimaan jyrkkää rinnettä ylös puiden siimekseen kohti laavua. Laavu oli puusta rakennettu majapaikka joka sisälsi myös pienen nuotion, ja sijaitsi muutaman kilometrin päässä täältä. Olimme suunnitelleet tätä retkeä koko viikon, ja nyt se oli totisinta totta! Patikoisimme ja yöpyisimme yksin, ilman ärsyttäviä äitejä ulkoilmassa. Harmi vain, ettei toinen ystäväni Riikka päässyt tulemaan flunssan takia. Ettei vain olisi sikainfluenssa iskenyt, mietiskelin. Hätkähdin Empun alkaessa puhumaan.
– Mitä kaikkea me voidaankaan tehdä, jutellaan pojista ja koulusta ja kaikesta! hän pälpätti.
– Joo, ja kerrotaan sitten kummitustarinoita ja popsitaan sipsit ja juodaan limua! puhuin vähintään yhtä innostuneena. Vedin keuhkoni täyteen raikasta maalaisilmaa ja katselin ympärilleni. Joka puolella näkyi metsää ja kalliota. Aurinko pilkisti pilvenreunan takaa ja lämmin keskikesän tuuli leyhytti vaaleita hiuksiani. Käännyin pääpolusta erkanevalle pikkupolulle jonka reunaa koristi vanha puinen kyltti. En erottanut tekstiä tarkasti, mutta epäilisin siinä lukevan "LAAVU".
– Hei, ollaan kohta perillä! Emppu huudahti ja lähti juoksemaan rinkka heiluen. Ähkäisin ja lähdin juoksemaan verkkaisesti hänen peräänsä. Ylhäällä kallion laella näkyi laavu ja nuotio.
Venyttelin ja haukottelin makeasti sekä katsahdin silmät raollaan Emiliaan. Hän kouraisi sipsipussin pohjalta sipsejä ja mätti ne suuhunsa yhdellä kerralla. Takana oli ilta mässäilyä ja salaisuuksia. Nyt olisi kummitustarinoiden aika!
– Tämä tarina on tosi, ja se tapahtui tällä kalliolla yli viisikymmentä vuotta sitten, Emilia aloitti. – Erään kiltin vanhan miehen todella rakas tyttärentytär kuoli onnettomuudessa. Kun tieto kiiri vanhuksen korviin, hän sekosi täydellisesti. Kylän ihmiset olisivat halunneet tappaa hänet, koska hän muuttui vaaralliseksi, esimerkkinä tapaus, kun kaksi tyttöä oli tullut retkeilemään tänne laavulle. He olivat nukkuneet rauhallisesti, kunnes pusikosta oli kuulunut rapinaa…
Emilian ääni vaimentui kuiskaukseksi, kun jostain tosiaan kuului rapinaa. Sydämeni hyppäsi kurkkuun ja takerruin Emppuun kuin takiainen.
– Se-se on va-varmasti li-lintu… änkytin. Katsoimme molemmat tarkkaavaisesti ulos yrittäen huomata jotain uhkaavaa. Vähitellen sydämentykytys laantui, koska ketään tai mitään ei näkynyt, mutta kummitustarinat saivat jäädä.
– Minä rupean nukkumaan, Emppu sanoi ja ryömi makuupussiinsa. Minä tein samoin ja ajattelin, miltä tuntuisi olla kotona, lämpimässä sängyssä…
Hätkähdin hereille, ja ihmettelin missä olin. En ainakaan omassa huoneessani, sillä jokin painoi ikävästi selkääni. Ai niin, olin laavussa! Mutta missä oli Emilia? Pelästyin hapuillessani tyhjää makuupussia.
– Rauhoitu, hän on mennyt kävelylle, rauhoittelin itseäni ja huusin Emiliaa. Puin päälleni ja huomasin hänen vaatemyttynsä laavun nurkassa. Kauhistuin ja kompuroin ulos. Liukastuin kaksi kertaa niljakkailla kivillä, mutten tiennyt mihin juoksin. Huusin kurkkuni käheäksi mielessäni vain yksi sana: Kylähullu. Lopulta kylkeäni alkoi pistellä niin kovaa, että pysähdyin.
– Rauhoitu hyvänen aika! Huomenna nauramme sinun hulluudellesi lähteä pilkkopimeässä juoksemaan alas kalliota, haukuin itseäni. Mieleeni hiipi salakavalasti ajatus eksymisestä. Olin juossut alas, mutta silmieni totuttua pimeään tuttua polkua ei näkynyt. Vailla tietoa suunnasta lähdin kulkemaan ylös, uskoen kaiken kääntyvän hyväksi.
Emilian äiti pyyhki silmäkulmastaan kyyneleen lukiessaan päivän lehteä. Miksi hänen tyttärensä oli pitänyt lähteä kaverinsa kanssa sinne laavulle? Ei olisi pitänyt päästää kahta 11-vuotiasta tyttöä yksin metsään. He olivat nimittäin jääneet sinne ikuisiksi ajoiksi, etsinnöistä huolimatta. Pelastuspartio oli löytänyt vain kaksi makuupussia tyhjänä sekä tyttöjen tarvikkeet. Ei elämä ollut helppoa, ei. Nainen nousi ylös nojatuolista ja meni keittiöön keittämään kahvia. Kaikessa hiljaisuudessa hän alkoi nyyhkyttää lohduttomasti.
-Edit: lisäsin tähän toisenkin tarinan :D
Samaya on muokannut viestiä: 25.07.2009 - 22:27
Lainaa
