Ohje
Lähetetty 04.11.2009 - 08:20
Ratsastuskassini tuntui painavammalta kuin yleensä ja lumi narskui hiljalleen kenkieni alla. Oli tammikuun loppu. Kaikki juhlat oli vietetty ja juhlittu. Pakkasta oli vaikka kuinka, ja minuakin palelsi. Onneksi olin laittanut ylleni sen uuden joululahjaksi saamani neuleen. Minulla oli outo olo. Luultavasti kaikki oli kuitenkin ihan hyvin ja minun oma rakas Islanninhevosen ja Welshmountainin risteytys Gulla, odottaisi minua tuttuun tapaan tarhan portilla. Gulla oli minusta uskomattoman kaunis 16-vuotias puhtaanvalkoinen ponitamma. Niin, tiedän että sinäkin ihmettelet miksi kimolle ponille on annettu nimeksi Gulla. Minusta se johtuu siitä, että ponin sydän on puhdasta kultaa. Kun vihdoin saavuin tallille, paikka näytti ihan autiolta. Lumiset puut huojuivat veistoksellisina kevyessä pakkastuulessa. Talli tönötti punaisena väripilkkuna valkoisen postikorttimaiseman keskellä. Tallitupakin näytti autiolta. Kun käänsin katseeni tarhojen suuntaan, sydänalassani jysähti. Tunsin kuinka pala nousi kurkkuun. Viskasin tallikassini lumiseen märkään maahan ja lähdin juoksemaan tarhaa kohti. Kaikki muu menetti merkityksensä kun näin eläinlääkärin sinisen Mersun tarhojen luona. Gulla ulkoili aina yksin tuossa tarhassa. Se aina potki muita hevosia jos ne olivat sen ”omalla” puolella aitaa. Ratsastuksenopettajani Jonna tuli hitaasti luokseni ja kertoi miten asiat olivat:
-Gullalla on kasvain. Se ei ole mitenkään sinun syysi että se joudutaan lopettamaan. Vaikka kasvain olisikin huomattu aikaisemmin, mikään leikkaus ei silti olisi pelastanut Gullaa. Jonna kietoi kätensä ympärilleni rauhoittavasti. Kiemurtelin kuitenkin itseni vapaaksi ja luikin saman tien Gullan luo. Kaunis valkoinen poni makasi hiljaa ja raskaasti hengittäen lumisella maalla. Sen sieraimet saivat puhaltaessaan aikaan pieniä höyrypilviä. Gullalta oli riisuttu loimi ja nyt se lojui jotenkin niin tarpeettoman näköisenä mytyssä tarhan reunalla. Kaappasin sen ja istuin sen päälle. Nostin ponin pään syliini eikä se pieni niin voimaton ja viaton eläin vetänyt sitä pois. Kyyneleet alkoivat putoilla isoina ja lämpiminä pakkasen punottamille poskilleni. Painoin hiljaa kasvoni ponin turpaa vasten ja hengitin sen ihanaa tuoksua. Sydäntäni kivisti ja möhkäle kurkussani vain isoni kun eläinlääkäri otti lopetuspiikin käteensä. Kaikki oli kuin hidastetusta elokuvasta. Eläinlääkärin työn ahavoittama käsi liikkui tuskallisen hitaasti. Kun piikki upposi poniin, se nosti hiljaa päätään ja vetäisi viimeisen kerran henkeä. Se nosti päätään vähän ja puhalsi viimeisen kerran lämpimät ilmat minun jääkylmälle kädelleni. Se hörähti ihan hiljaa, niin hiljaa että vain minä kuulin sen. Sitten Gulla sulki pähkinänruskeat silmänsä eikä enää avannut niitä. Ratsastuksenopettajani ja kaikki muut paikallaolijat, paitsi minä, poistuivat Gullan elottoman ruumin luota joko talliin tai tallitupaan. Itkin ja kyyneleet tuhrivat kasvoni ihan kokonaan. Aina silloin tällöin otin paksun villalapasen pois kädestäni ja silitin ponini valkoista karvaa. Muistelin minun ja Gullan onnellisimpia hetkiä. Kun laukkasimme sänkipellolla ja silloin kun voitimme paikallisen estemestaruuden. Niin, nyt minulla oli enää muistoni Gullasta. Minun omasta ponistani.
Oli kulunut jo kuukausi ennen kuin uskaltauduin taas tallille. Minuun sattui kun kävelin. Ei siksi että minun olisi kylmä vaan sikisi, etten olisi tahtonut päästää irti Gullasta. Lumi oli vielä tiukasti maassa eikä keväästä ollut tietoakaan. Kävelin eteenpäin puiden varjostamalla polulla. Kyyneleet tunkivat väkisinkin silmiini enkä oikein tiennyt mitä tehdä. Sisälläni taisteli kaksi tunnetta, rakkaus hevosiin ja kipeät muistot Gullasta. Rakastin hevosia niin paljon, mutta muistoni Gullasta… En osannut enkä halunnut päästää irti. Kaikki oli nyt vain liikaa. Kyyristyin kyykkyyn maahan enkä enää tahtonut liikkua. Tärisin osin itkusta ja osin kylmästä. Samassa kylmä viima kävi lävitseni ja nousin hitaasti katsomaan. Tuuli leikitteli puuterilumella ja se pyöri spiraalina ilmassa. Yht’äkkiä lumesta alkoi muodostua kiinteämpää. Yksi tuulen puhallus ja sitten näin sen. Edessäni seisoi lumenvalkea poni. Se oli Gulla, jokin minun sisälläni sanoi niin… Astelin hitaasti lähemmäs ja hengitin katkonaisesti. Kyyneleet olivat loppuneet, niitä ei vain enää tullut. Silitin lumenvalkeaa turpaa ja tamma hörähti hiljaa. Pikkuhiljaa sen takanakin alkoi pyörteillä. Gullan taakse muodostui ainakin viisi lumiponia. Niiden, kuten Gullankin kaviot olivat jääkiteitä. Lumiponien harjat olivat kevyitä ja kylmiä. Niiden maaginen säihke tuli jääkiteistä ja puuterilumesta. Silitin ja hyväilin Gullaaa kenties kuinka kauan ja samalla ymmärsin, miksi poni oli tullut takaisin. Minähän en halunnut päästää irti. Nyt kuitenkin keräsin rohkeutta ja irrottauduin omasta lumiponistani. Pidin vielä kättäni Gullan kaulalla kun kuiskasin sille: -Voit mennä, nyt on aika päästää irti, mutta muista, olet aina sydämessäni. Kuiskaukseni oli niin hiljainen, että hädin tuskin Gulla kuuli sitä. Peruutin taaksepäin ja muutama lämmin kyynel vierähti poskelleni. Ei, en silti ollut surullinen. Gulla hörähti viimeisen kerran ja samassa kova tuulenpuuska pyyhkäisi lumiponit mennessään.
Ja niin, aina kun käännyin sille tallitielle saatoin kuulla lumiponien hirnuvan. Gulla on täällä, minun sydämessäni.
THE END
BY; Daizy
MUOKS//Kirjoitusvirheitä yms, korjailin
Daizy on muokannut viestiä: 22.11.2009 - 20:45
Lainaa
